Ostoskori

Nopeutta, suunnanmuutoksia vai ketteryyttä? – OSA 1

Julkaissut Tuomas Pulkkinen


Sählynörttien ensimmäisessä valmennuksen asiantuntijablogissa lämmiteltiin ennen sukeltamista millien, moolien ja newtonien maailmaan. Tällä kertaa maiseman maalaaminen jätetään vähemmälle ja katseet kohdistetaan kentälle; tavoitteena on selvittää mitkä tekijät tekevät salibandypelaajasta nopean pelikentällä.

 

Miten ja kuinka paljon kentällä liikutaan?

Jalkapallo on tullut tutuksi siitä, että pelaajien liikkumia matkoja ottelun aikana raportoidaan kotisohvalle asti. Suuren pelikentän ja verrattain pitkän peliajan vuoksi jalkapallossa saavutetaankin monesti yli 10 km liikuttu matka ottelun aikana. Vastaavasti koripallossa, jossa pelikenttä on salibandykenttää pienempi (28x15m), on liikkumismatkaksi raportoitu parhaiden pelaajien osalta n. 4 km ottelua kohti (Runnersworld).

Salibandyssä tiettävästi ensimmäisiä julkaistuja liikkumismatkoja raportoitiin Hokan (2001) pro gradu -tutkielmassa. Hokan (Hokka 2000b, Hokan 2001 mukaan) tutkimuksissa pelaajilta laskettiin salibandyottelun aikana yli 200 suunnanvaihdosta ja liikutusta matkasta 8,3% kuljettiin taaksepäin, 15,8% sivuttain ja 75,9% eteenpäin. Sittemmin liikkumista on mitattu ja julkaistu muutamassa muussa salibandytutkimuksessa, joissa liikutun matkan määrä on vaihdellut 1800-4700 metrin välillä (Tikkanen 2014, Kainulainen 2015). Tikkanen (2014) mittasi pelaajien liikkuvan ottelun aikana keskimäärin 4637 ± 282 metriä ja Kainulainen (2015) 1863 ± 498 m. Kainulaisen tutkimuksessa laitahyökkääjät (2132 ± 616 m) liikkuivat keskushyökkääjiä (1897 ± 315 m) ja puolustajia (1561 ± 513 m) enemmän. Myös Tikkasen (2014) tutkimuksessa laitahyökkääjät (5015 ± 437 metriä) liikkuivat keskushyökkääjiä (4668 ± 264m) ja puolustajia (3818 ± 1359 m) enemmän.

TAULUKKO 1. Pelaajien kulkemia matkoja salibandyottelun aikana. (Hokka 2000b, Hokan 2001 mukaan, Tikkanen 2014, Kainulainen 2015).

Suuret erot eri tutkimuksien tuloksissa saattavat selittyä käytetyllä tutkimusmenetelmällä. Hokan ja Kainulaisen tutkimuksissa pelaajien liikkuma matka mitattiin kynä-paperi -menetelmällä kun taas Tikkasen tutkimuksessa liikuttu matka mitattiin kiihtyvyysanturin avulla. Julkaisemattomien tietojen mukaan EFT - turnauksessa (2019) koko pelin pelanneiden Suomen maajoukkuepelaajien liikuttu matka oli kolmen pelin keskiarvoltaan 4290 ± 534 m, kun mittausmenetelmänä käytettiin Polarin Team Pro -laitteistoa.

Kuljetun kokonaismatkan ja liikkumissuunnan lisäksi on harjoittelun suunnittelun osalta oleellista tietää kuljetun matkan keskivertopituus spurtin aikana, sekä spurttien pituuden välinen vaihtelu. Valitettavasti yhteen suuntaan liikutun matkan keskivertopituutta ei tiettävästi ole salibandyssa vielä raportoitu. Jalkapallossa keskivertospurtin pituuden on tutkittu olevan n. 17 metriä, spurtin pituuden vaihdellessa 1.5 m ja 105 metrin välillä (Bangsbo 1994).

Tutkimustiedon puuttumisesta huolimatta voidaan salibandyn keskivertospurtin arvioida olevan vähemmän kuin jalkapallossa (mm. pelikentän suuruuden vuoksi) ja täten olettaa suurimman osan spurteista olevan ainakin alle 20 metrin mittaisia. Kirjoittajan valistuneen arvauksen mukaan keskivertospurtin pituus asettuu lähemmäs kymmentä metriä ja jopa sen alle. Spurttien pituudella ja suunnalla on aivan oleellinen merkitys sille, millaista harjoittelua kannattaa painottaa.

Pikajuoksua vai jotain muuta?

Kuten jo aiemmin tuli todettua, salibandyottelussa tapahtuvasta liikkeestä noin ¾ osaa suuntautuu eteenpäin. Loput liikkeistä suuntautuvat sivulle tai taaksepäin niin, että sivuttain suuntautuvia liikeitä suoritetaan kaksi kertaa enemmän kuin taaksepäin suuntautuvia. Ottelun aikana pelaaja tekee yhteensä yli 200 suunnanvaihdosta. (Hokka 2000b, Hokan 2001 mukaan).

Muun muassa näistä salibandylle ja muille pallopeleille ominaisten piirteitten takia, juoksutekniikassa on merkittäviä eroja yleisurheilijoiden ja palloilijoiden välillä. Palloilijoiden tulee saavuttaa maksiminopeutensa aikaisemmin kuin yleisurheilijoiden, jotka saavuttavat esimerkiksi 100 metrin juoksussa maksiminopeutensa usein vasta 65-75 metrin juoksun jälkeen, kun taas palloilijoiden ottelussa liikkumat matkat yhtäjaksoisesti jäävät usein alle 30 metriin – salibandyssa vielä huomattavasti tätä lyhyemmäksi. Palloilijoiden tulee pyrkiä juoksutekniikassaan nopeaan kiihdytykseen, aikaiseen maksiminopeuteen, hyvään tasapainoon ja ketteryyteen. Juoksutekniikan pitää myös ottaa huomioon mahdollinen taklaus, mikä tarkoittaa käytännössä ylävartalon osalta hieman sulkeutunutta asentoa. Pelaajan pitää pyrkiä myös minimoimaan mailan kantamisesta aiheutuvat haasteet liikkumiseen. Palloilijoilla onkin usein pikajuoksijoita matalampi painopiste ja lyhyempi askelpituus juoksussa. (Sayers 2000).

Kun sählätään, tulee suunnan vaihtua tarvittaessa nopeasti ja tarkoituksenmukaisesti

Pallopeleille tunnusomaista on liikkumisen ennalta-arvaamattomuus. Ennalta suunniteltuja, vastustajasta riippumattomia, liikkeitä tapahtuu pallopeleissä harvoin. Tällaisia ennalta suunniteltuja liikkeitä ovat esimerkiksi pesäpallossa juokseminen pesältä toiselle tai amerikkalaisessa jalkapallossa syötön vastaanottajan ennaltasuunniteltu ”juoksukuvio”. Liikkuminen ennalta suunnitellun mukaisesti on suljettu taito, josta voidaan käyttää myös termiä ”suunnanmuutoskyky”, jos liikkuminen sisältää suunnanmuutoksen.
Suunnanmuutoskyvyllä tarkoitetaan kykyä muuttaa suuntaa liikkeen aikana ennalta suunnitellun tehtävän mukaisesti (Sheppard & Young 2006).

Pelaaja valmistautuu suunnanmuutokseen laskemalla painopistettään ja lyhentämällä askelpituuttaan. Tätä kutsutaan suunnanmuutoksen jarrutusvaiheeksi. (Sayers 2000). Suunnanmuutoksessa jarrutusvaihetta seuraa kiihdytysvaihe, jossa liikkumisnopeutta pyritään kiihdyttämään uudelleen mahdollisimman nopeasti. Francisin (1997) mukaan jarrutusvaiheen jälkeinen kiihdytysvaihe on luonteeltaan hyvin samantapainen pikajuoksun lähtökiihdytyksen tekniikan kanssa.

Suunnanmuutoskyvyn kannalta Young ym. (2002) ovat määritelleet neljä keskeistä komponenttia: tekniikka, suora pikajuoksu, antropometria ja jalkojen lihaksiston ominaisuudet (pikavoima, konsentrinen voima ja teho, lihastasapaino).



KUVA 1. Suunnanmuutosnopeuden osatekijät. (Mukailtu Young ym. 2002).

 

Ketteryys on kaiken A ja O

Ennalta suunniteltua liikkumista huomattavasti yleisempää on ennalta suunnittelematon liikkuminen pallopeleissä. Tällöin liikkuminen suhteutetaan vasteena ulkoiseen stimulukseen, eli pallopelien kontekstissa vastustajan, omien pelaajien tai pallon liikkeeseen. Ketteryydelle ei ole toistaiseksi olemassa yleismaailmallisesti hyväksyttyä yhtä määritelmää (Sheppard & Young 2006), mutta määritelmä ”ripeä koko kehon liike sisältäen nopeuden- tai suunnanmuutoksen vasteena ulkoiseen stimulukseen” on hyväksytty viime aikoina useiden tutkijoiden toimesta (Jeffreys 2011; Spiteri ym. 2012; Scanlon ym. 2013).

On tärkeää ymmärtää suunnanmuutoskyvyn ja ketteryyden määritelmien ero. Ketteryydessä suunnan- tai nopeudenmuutos tapahtuu vasteena ulkoiseen stimulukseen, esimerkiksi hyökkääjän harhautukseen, kun taas suunnanmuutoksessa suuntaa ja nopeutta vaihdetaan ennalta määritellyn suunnitelman mukaisesti. Pesäpallossa kakkospesältä juoksu kolmospesän kautta suoraa kotipesään on esimerkki ennalta suunnitellusta suunnanmuutoksesta, mutta kuten aiemminkin on jo tässä tekstissä todettu, ovat ennalta suunnitellut suunnanmuutokset pallopeleissä harvinaisia. Salibandyssa jokainen ottelun aikainen liike on ympäristöstä ja sen havainnoinnista riippuvaista. Lähimmäksi ennalta suunniteltua suunnanmuutosta päästään vapaalyöntikuvioissa, joissa ajoittain saatetaankin juosta kuvio loppuun asti ennalta suunnitellun mukaisesti vastustajan sijoittumisesta ja liikehdinnästä huolimatta.

Suunnanmuutoskyky on suljettu taito, kun ketteryys on vastaavasti avoin taito. Hyökätessä tai puolustaessa ketterä pelaaja pystyy havainnoimaan oleellista tietoa ympäristöstä ja reagoimaan siihen nopeasti ja tarkasti. (Young ym. 2015). Salibandyssa ketterä puolustaja pysyy mukana hyökkääjän harhautusliikkeissä, kun taas vastaavasti ketterä hyökkääjä osaa kerätä puolustajasta ”informaatiota” ja liikkua oikea-aikaisesti sekä nopeasti irti puolustajasta, kun puolustaja on ”heikoimmillaan” vastaamaan hyökkääjän liikkeeseen.

Havaintojen ja päätöksenteon kautta ketteryyssuorituskykyyn vaikuttaa mm. ennakointi, tilanteiden tunnistaminen ja niihin liittyvä tietämys. Pelaajien havaintomotorista aikaa (aika joka kuluu hyökkääjän ensimmäisestä suunnanmuutoksesta puolustajan ensimmäiseen reaktioon) on tutkittu viime aikoina useissa tutkimuksissa (Young & Willey 2010; Gabbet ym. 2011; Henry ym. 2011; Scanlon ym, 2013). Muun muassa Scanlon ym. (2013) raportoivat havaintomotorisen ajan korreloivan merkittävästi (r=0.577, p<0.05) ketteryystestin kanssa koripalloilijoilla, josta tutkijat tekivät johtopäätöksen, että kognitiivisilla ominaisuuksilla on suuri merkitys ketteryyden kehittämisessä koripalloilijoilla.

Suunnanmuutoskyvyn ja ketteryyden ero ei ole vain terminologinen, vaan ominaisuuksien on tutkittu eroavan toisistaan merkittävästi, joskaan ei täydellisesti, sillä onhan suunnanmuutoskyky yksi osatekijä ketteryydessä. Kun pelaajien suorituskykyä on testattu suunnanmuutostestissä ja lisätty tämän jälkeen samaan testiin ulkoinen stimulus (videolta näytetty pelitilanne ja siihen reagointi), on testien välinen korrelaatio ollut kohtalainen (r=0.3-0.7). (Farrow ym. 2005; Sheppard ym. 2006; Henry ym. 2011; Scanlon ym. 2013) Koska kyseessä olevien tutkimuksien testit ovat olleet muuten identtiset, mutta ketteryystestiin on lisätty reagointi ulkoiseen stimulukseen, voidaan suunnanmuutoskyvyn ja ketteryyden todeta tutkimustuloksiin vedoten eroavan toisistaan merkittävästi. Näyttöä suunnanmuutoskyvyn ja ketteryyden erolle luovat myös tutkimukset korkeamman ja alemman tason pelaajilla tehdyistä suorituskykytesteistä.

Lähtökohtaisesti ominaisuuden tai testin merkitystä urheilulajissa voidaan arvioida sillä, suoriutuvatko korkeamman tason urheilijat testissä paremmin kuin alemman tason urheilijat. Suunnanmuutoskyvyn ja ketteryyden osalta näyttäisi siltä, että korkeamman tason urheilijat ovat ketteryystesteissä tilastollisesti merkitsevästi (p<0.05) parempia kuin alemman tason urheilijat, mutta suunnanmuutostesteissä tilastollista merkitsevyyttä (p>0.05) ei ole korkeamman ja alemman tason urheilijoiden välillä. Nämä tutkimustulokset ovat kerätty australialaisesta jalkapallosta ja rugbysta, mutta niiden voidaan olettaa soveltuvan kaikkiin pallopeleihin. (Sheppard ym. 2006; Gabbet ym. 2008; Serpell ym. 2010; Henry ym. 2011; Young ym. 2011).

Tämänhetkisen tutkimusnäytön mukaan suunnanmuutoskyky ja ketteryys ovat eri ominaisuuksia, minkä vuoksi niitä on syytä käsitellä erikseen ja varoa niiden sekoittamista toisiinsa. Ketteryyden merkitys pallopeleissä on suuri, kun taas ilman havainnointia ja päätöksentekoa tapahtuvia suunnanmuutoksia tapahtuu pallopeleissä vain harvakseltaan - jos ollenkaan. Perustuen viimeaikaiseen tutkimustietoon ketteryydestä, Young ym. (2015) loivat uuden mallin ketteryyden osatekijöistä (kuva 2).



KUVA 2. Malli ketteryyden osatekijöistä. (Mukailtu Young ym. 2015)

 

SO WHAT?

Salibandyssa suurin osa liikkumisesta tapahtuu eteenpäin, mutta myös sivuttain ja taaksepäin suuntautuvia liikkeitä ilmenee huomattava määrä. Salibandyssa liikkuminen sisältää runsaasti suunnanmuutoksia ja todennäköisesti yhden juoksuspurtin pituus on keskimäärin n. kymmenen metriä. Ottelun aikana liikutusta kokonaismatkasta ei ole laajaa yhdenmukaista näyttöä, mutta teknisillä apuvälineillä mitattuna vaikuttaisi, että ottelun aikana liikutaan n. 4 kilometriä.
Runsaiden suunnanmuutosmäärien takia salibandykentällä vaadittava nopeus on hyvin erityyppistä kuin esimerkiksi pikajuoksussa. Yhteneväisyyksiäkin kuitenkin löytyy esimerkiksi kiihdytysvaiheesta. Biomekaanisten erojen lisäksi liikkuminen pallopeleissä eroaa pikajuoksusta havainnointi- ja päätöksentekotaitojen osalta. Pallopeleissä liikkuminen on lähes aina riippuvainen ulkoisesta stimuluksesta ja vaikuttaisi siltä, että nimenomaan erot kognitiivisissa osatekijöissä erottelevat paremmat pelaajat alemman tason pelaajista.

Lajinomaisen liikkumisen syvällinen ymmärrys on ratkaisevaa, kun luomme pelaajien fyysisten ominaisuuksien kehittämissuunnitelmaa. Ketteryys on monen osatekijän summa ja meidän on oleellista tunnistaa pelaajan ketteryyssuorituskyvyn osatekijöiden vahvuudet ja heikkoudet. Kun lähtötasoanalyysi on saatu kattavasti kartoitettua, on vuorossa kehittävän harjoitussuunnitelman suunnittelu.

Siitä, millaisella harjoittelulla on siirtovaikutusta lajispesifiin ketteryyssuorituskykyyn, kuulet lisää olemalla yhteydessä Sählynörtteihin tai valitsemalla suoraan itsellesi sopivimman fysiikkavalmennuspaketin. Erinomaisen vaihtoehdon tarjoavat samalla kertaa myös psyykkisen valmennuksen sisältävät yhdistelmäpakettimme. Matalan kynnyksen kokeilumahdollisuuden tarjoamme puolestaan maksuttomien tutustumispalveluidemme kautta.

Nörttien blogitekstit jatkuvat jälleen kesäkuussa syventyen entistä syvemmälle salibandykentällä liikkumisen erityispiirteisiin.

Nörttiterveisin, 
Tuomas Pulkkinen

Tuomas vastaa Floorball Nerdsillä fysiikka- ja lajivalmennuksesta. Viralliselta titteliltään Sählynörttien uusi jäsen tunnetaan Valmentajanörttinä. Tuomakseen pääset tutustumaan tarkemmin täältä.

 

LÄHTEET

Bangsbo, J. 1994. The physiology of soccer – with special reference to intense intermittent exercise. Acta Physiol Scand Suppl 619:1-155.

Farrow, D., Young, W. & Bruce, L. 2005. The development of a test of reactive agility for netball: a new methodology. Journal of science and medicine in sport 8, 52-60.

Gabbet, T.J., Jenkins, D.J. & Abernethy. 2011. Relative importance of physiological, anthropometric, and skill qualities to team selection in professional rugby league. Journal of sport sciences 29, 1453-1461.

Henry, G., Dawson, B., Lay, B. & Young, W. 2011. Validity of a reactive agility test for Australian football. International journal of sports physiology and performance 6, 534-545.

Hokka, J. 2001. Fyysisen harjoittelun osa-alueet ja niiden harjoittamisen problematiikka salibandyssa. Jyväskylän yliopisto. Pro gradu -tutkielma.

Jeffreys, I. 2011. A task-based approach to developing context-spesific agility. Strength and conditioning journal 33, 52-59.

Tikkanen, A. 2014. Naisten SM-tason salibandyottelun fyysinen kuormittavuus. Jyväskylän yliopisto. Liikuntabiologian laitos. Kandidaatin tutkielma.

Kainulainen, J. 2015. Salibandypelaajan suorituskykyprofiili ja muutokset sarjakauden aikana. Jyväskylän yliopisto. Pro gradu -tutkielma.

Runnersworld. 2020. www.runnersworld.com. Luettu: 26.5.2020.

Sayers, M. 2000. Running techniques for field sport players. Sports Coach January 26-27.

Scanlon, A., Humphries, B., Tucker, P.S. & Dalbo, V. 2013. The influence of physical and cognitive factors on reactive agility performance in men basketball players. Journal of sport sciences 32(4).

Serpell, B.G., Ford, M. & Young W.B. 2010. The development of a new test of agility for rugby league. Journal of strength and conditioning research 24, 3270-3277.

Sheppard, J. & Young, W. 2006. Agility literature review: classifications, training and testing. Journal of sport sciences 24(9):919-32.

Sheppard, J.M, Young, W.B., Doyle, T.L.A., Sheppard, T.A. & Newton, R.U. 2006. An evaluation of a new test of reactive agility and its relationship to sprint speed and change of direction speed. Journal of science and medicine in sport, 9, 342-349.

Jätä kommenttisi:

Viestit tarkastetaan ja hyväksytetään Sählynörteillä ennen julkaisemista.